Joulukuun 1.päivä

Kokeilen nyt kirjoittaa omasta arjestani. Näitä asioita ja aiheita on varmasti se miljoona, mutta jotenkin koen että tämä on pakko tehdä. Elämäni on aina ollut kivikkoista ja tuntuu etten saa apua mistään. Puhuminen auttaa hetkellisesti, vertaistuki auttaa kovasti, mutta sekin on jotenkin mennyt niin vaikeaksi. Pitkät ajomatkat, vaikeat sivustot… Olen yrittänyt eri sivustoilta etsiä tietoa mutta en vaan pysty keskittymään enkä sisäistämään niitä asioita. Teen kokeen auttaako tämä kirjoittaminen yhtään.

Kerron lyhyesti itsestäni…

Olen siis 33v., kolmen lapsen yh-äiti (yhteishuoltajuus on mutta isä ei osallistu lasten elämään juurikaan), työskentelen vanhusten parissa. Ilonamme/riesana meillä on 3 kissaa ja koira (saksanpaimenkoira), josta voisi kanssa kirjoittaa mutta jätetään se nyt vielä väliin.

Asumme pienellä paikkakunnalla, missä on ne omat hyvät ja huonot puolet. Tällähetkellä nään kuitenkin enemmän niitä hyviä kuin huonoja puolia. Ostimme mieheni/ex-mieheni kanssa reilu vuosi sitten tämän kodin (omakotitalo), johon jäin lasten kanssa asumaan.

Elämä on vaikeaa, haastavaa, ahdistavaa… Tätä se tuntuu minun kohdalla olevan.

Lapsuuteni oli erittäin raskasta. Jatkuvia muuttoja… Juuri luodut kaverisuhteet jäivät ja vaihtuivat, uudet koulut, opettajat, ihmiset… Pahinta varmasti oli se kun et ollutkaan enää lähellä sitä tärkeintä; sukua. Tätä rallia kesti vuosia. Pienenä ihmisenä sitä ei tajunnut miksi näin oli, kunnes tuli ikää lisää ja näki sen todellisuuden. Perheväkivalta, alkoholi.. Tänä päivänäkin vielä näen ne kauhun hetket, joita koin äitini ja sisarusten kanssa. Ne eivät kai koskaan lähde mielestä. Lumikinokset ja kaksi pientä veljeä joita raahasin naapuriin turvaan, pelko siitä pääseekö äiti pakoon. Kyyneleet joita siskoni vuodattivat kun heitä kohdeltiin kaltoin. Pelko mikä heijastui äitini silmissä… Aina palattiin takaisin kotiin ja kohta sama toistui…

Kunnes koitti eräs päivä; veljeni oli kadonnut ja muistan kuinka äitini kanssa yritin päästä isääni karkuun. Olimme autossa ja isä tukki tiemme. En muista miten mutta jotenkin pääsimme karkuun. Ajoimme hurjaa vauhtia kohti toista kaupunkia. Matkan varrella oli poliisit, mutta ne eivät pysäyttäneet meitä. ”Outoa”, mietin.. Joku oli varmaankin soittanut poliisit isäni perään, koska häntä ei enää näkynyt. Ajomatkan jälkeen olimme turvassa sukulaistemme luona. Vai olimmeko? Siellä olisi ainakin enemmän auttajia jos jotain tapahtuisi.

Sitä en enää muista kuinka kauan siellä olimme mutta mieleeni on jäänyt että suhteellisen pitkään. Takaisin palattuamme alkoi vanhempien eroprosessi.. Koska oli tapahtunut niin paljon kauheuksia joita en tässä voi todellakaan kertoa jouduimme menemään paikkaan, jossa ammatti-ihmiset olivat meitä auttamassa ja selvittelemässä asioita. Yhtäkkiä myös veljeni olivat siellä. Elossa ja hyvin voivina. Manipuloitu, mutta olivat kuitenkin. Äiti voitti! Aloittaisimme uuden elämän äidin luona. Muutimme pois vanhasta kodista, koska siellä ei voitu asua. Siellä menneisyyden haamut tekivät ilkeyksiä, kuten myös aluksi uudessa alussakin. Ikävyyksiä tapahtui, mutta me selvisimme. Päivä kerrallaan, toinen toistamme tukien. Ilman äidin vahvuutta emme välttämättä olisi nyt tässä. Ei varmasti ollut herkkua kasvattaa viittä lasta yksin, mutta jotenkin hän siihen pystyi. Koti, jossa oli turvallinen ja hyvä olla. Näin me pystyimme jättämään menneet jotenkin taaksemme ja keskittyä omaan elämään; elämään olla lapsia ja nuoria. Kaikkine riitoineen, sydän suruineen, iloineen, ystävineen ja kohta siihen kun oli aika lentää pesästä pois.

Hetken elin nuoren ”railakasta” elämää. Kai olin sen ansainnut. Tein monia virheitä, olin joissakin asioissa liian sinisilmäinen. Mutta pohjimmiltani halusin aina hyvää. Päälimmäisenä tästä ajasta oli kuitenkin hyvät muistot.

Tapasin elämäni rakkauden. Olin todella nuori. Tein töitä ja myöhemmin lähdin opiskelemaan, mutta ne keskeytyivät. Olin raskaana! Minä? 18-vuotiaana? Ei voi olla totta. Koko elämä pilalla! Ensimmäiset ajatukset kun kuulin asiasta. Mieheni sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi että tämän on tarkoitus mennä näin. Minulle oli sanottu vuosia aiemmin etten voi saada lapsia. Sen takia tämä varmaan niin minut sekoittikin.

Päätimme siis pitää lapsen. Raskaus oli erittäin vaikea. Asuin lähes koko raskaus ajan vessassa. Onneksi mieheni auttoi valtavasti. Sitten tuli ne kauheat selkäkivut. Missään ei ollut hyvä olla.

Kohta meillä olikin pieni ihme sylissä. Terve tyttövauva. Voi sitä vanhempien ja sukulaisten onnea. Tässä kohtaa päätin että haluan tarjota lapselleni paremman lapsuuden mitä itse olin kokenut. Turvallisen ja rakkauden täyteisen. Ilman alkoholia, ilman väkivaltaa..

Onnellisuuden tunteet vaihtuivat väsymykseen, itkuun, ahdistukseen… Meillä oli pieni koliikkivauva. Vuorottelimme miehemme kanssa; kaksi tuntia valvoo toinen ja sitten vaihto. Kävelimme ympäri kotia vauva sylissä. Joskus mieheni lähti yöllä ajelemaan autolla. Tähän vauva rauhottui. Oli se raskasta aikaa, mutta hetkessä ohi.

Kohta syntyi toinen lapsemme. Ikäeroa vain 1v3kk… Touhua ja tohinaa riitti. Edessä oli myös muuttoja pienemmästä isompaan asuntoon.

Tähän aikaan liittyi myös paljon ikäviä asioita. Voisi sanoa että tässä kohtaa olin erittäin yksinäinen. Olin kahden pienten lasten kanssa. Tyttöjen isä kävi töissä ja vapaa-aika kului omissa puuhissaan. Ja toki alkoholi alkoi tulla lisääntyvissä määrin mukaan kuvioihin.

Toinen lapsemme oli varsinainen liikkuja ja kasvaessaan toi mukanaan myös aikamoisia käänteitä. ”Tekevälle sattuu”, sanotaan ja tälle pienelle pallerolle todellakin sattui. Sairaalareissuja oli joitakin.

Koin niin kauheaa yksinäisyyden tunnetta, että päätimme muuttaa lähemmäs asutusta. Asuimme siis keskellä metsää. Samalla sain myös mahdollisuuden saada töitä. Ihanaa, arkeen tulee jotain muutosta. Töitä, mitä voin tehdä kotona.

Aikaa kului eteenpäin; alkoholin käyttö miehellä lisääntyi, väkivalta nosti päätään ja pettämiset tuli mukaan kuvioon. Kaikesta huolimatta kuitenkin päätimme mennä naimisiin. Rakastin tätä ihmistä ja olimme yhdessä selvinneet niin monesta. Toinen toistamme tukien. Tiedossa oli siis kaiken työn ja kodin keskellä myös häiden suunnittelua sekä perheenlisäystä. Ihanat häät olikin. Hääyö oli kuulemma kauhea; olin pilannut sen. Koko yön olin vaan natkuttanut. Menikö se oikeasti niin?

Olin viimeisilläni raskaana kun mieheni lähti. Muutti pois. Jätti minut yksin lasten kanssa. Onneksi sain paljon apuja läheisiltäni. Mies joi. Myös lasten ollessa hänen luona viikonloppuisin. Suhteeni parhaaseen ystävääni loppui. Mieheni oli tullut tähän väliin.

Olin jonkin aikaa viimeisen tytön syntymän jälkeen heidän kanssaan yksin kunnes mieheni muutti takaisin. Olin ollut 24/7 kiinni tässä pienessä vauvassa joten meille oli syntynyt aika tiivis side, mitä mies ei voinut ymmärtää. ”isommat” tytöt pärjäsivät jo hetken keskenään niin en ollut niin kiinni heissä.

Pienin oli n. vuoden ikäinen kun hain töitä. Sain sen. Olin taas niin onnellinen. Tästä seurasi taas muutto. Lapset päiväkotiin, minä töihin ja samaan aikaan aloitin myös opiskelut mitkä olivat muutamaan otteeseen jäänyt kesken.

Seurasi sekava ajanjakso. Mies joi yhä enemmän ja enemmän. Itsensä satuttaminen tuli myös takaisin. Luulin että tämä oli historiaa, mutta ei ollutkaan. Ne verilammikot, autot ojassa, minuun käsiksi käyminen… Tästä kaikesta syytettiin minua. Olin tehnyt virheen jota kaduin enemmän kuin mitään. Tai jos tarkkoja ollaan minä en sitä tehnyt vaan joku muu kostaakseen. Kuvioon tuli myös uhkailuja ulkopuoliselta. Jouduin ikävään välikäteen ja jotain oli valittava. Valitsin pienemmän pahan vaikka näin se ei kuitenkaan ollut. Avioliittoni rakoili ja mieheni taas jätti meidät. Hän joi ja viilteli itseään. Elämä oli aika railakasta. Myös naisia mahtui tähän kuvioon. Olin aivan loppu.

Taas jouduin muuttamaan. Työt kärsivät enkä jaksanut hoitaa lapsia. Onneksi sain apuja vaikka se ei kovin hyvältä tuntunutkaan. Tähän päälle vielä homeasunto… Se tuntui jo liian pahalta. Miksi minulle käy näin? Edessä siis evakko asuminen. Kohta huomasin että elämä ehkä kuitenkin menee oikeille raiteilleen. Se alkoi tuntumaan hyvältä ja huomasin että jaoin taas arkeni mieheni kanssa. Kaikki oli hyvin. Päätimme aloittaa kaiken uudelleen puhtaalta pöydältä. Ostimme oman kodin. Aivan ihanan. Unelmamme oli käynyt toteen. Se oli jotain aivan ihanaa. Ei kauheita naapureita, ei homeasuntoja, oma rauha ja rakkaus.

Tämä onni ei kauaa kestänyt. Näin sen mustan pilven talomme yllä. Ensimmäinen vesivahinko, toinen vesivahinko.. Lisääntynyt juominen, riitelyt, humalassa ajamiset… Olin aivan loppu mutta taistelin. Kävin töissä, hoidin kodin, lasten asiat. Huomasin myös että minulla on vielä yksi huolehdittava lisää, mieheni.. Otin kaiken vastaan. Olin epäonnistunut vaimona sekä äitinä. Itkin itseni uneen. Miten voinkaan mokata kaiken? Sitten tuli se päivä, jolloin romahdin… Mieheni oli sairaalassa. Humalassa ajanut ja satuttanut itsensä pahasti. Kun kuulin asiasta olin aivan shokissa, itkin, huusin, vihasin.. Miksi varoituksiani ei kuunneltu? Tältä olisi voitu välttää. Sitten hän soittaa. Olisi pitänyt hakea pois sairaalasta. En suostunut tähän, koska olin jo aiemmin hakenut häntä monesti sairaalasta, putkasta tai kaverien luota kun hän oli viikonlopuiksi hävinnyt ilman ilmoituksen häivää.. Nyt hän saa yksin huolehtia omista tekosistaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt tuntemuksiani. Tämäkin lopulta kääntyi minun syykseni. Menin lääkäriin, jolloin romahdin. Huomasin olevani kaivon pohjalla enkä nää valoa. Jokapuolella on pimeää.

Tästä alkoi erilaiset hoitosuhteet, lääkitys.. En kyennyt enää tekemään töitä niinkuin olisin halunnut. Sielläkin oli vaikeaa. Muistan sen hetken kun istuin kirjaamassa ja tuntui kun pääni räjähtäisi. En pystynyt enää vastaanottamaan mitään. Haikein mielin jäin sairaslomalle. Kotitilannetta se ei auttanut. Olimme eron partaalla. Ensimmäinen lastensuojeluilmoitus. Tätä ei mieheni hyväksynyt. Se oli minun vikani. Niin olikin, olin puhunut rehellisesti asioista muille ihmisille. Katoamiset lisääntyi, juominen lisääntyi.. Lapset joutuivat näkemään sitä kamalaa elämää jolta halusin heitä suojella.

Jokin meitä piti yhdessä. Vaikka olin tehnyt päätöksen että nyt eroamme, en pystynytkään siihen. Voimani eivät riittäneet. Kun katsoin miestäni selvinä hetkinä näin sen elämäni rakkauden, ihanan isän ja tunsin sen hyvän olon tunteen jonka hän sai minut tuntemaan. Ei vielä, vielä ei ole aika erota. Taistelen avioliittomme puolesta.

Elämä jatkui yhdessä vaikka vaikeaa olikin.

Sitten se tapahtui.. Painajaiseni kävi toteen. Kodissamme oli suuri vesivahinko. Unelmamme romuttui yhdellä silmän räpäyksellä. Se oli suurempi kuin osasimme odottaa. Tämä vei voimamme, rahamme.. Voimat eivät riittäneet taisteluun pitää omista oikeuksista kiinni. Luovutimme ja teimme raskaan päätöksen. Talo myydään. Kaikille vaikeaa. Varsinkin vanhimmalle tytölle. Hän ei halunnut muuttaa omasta kodistaan. Oli aivan kamalaa sulkea ovi viimeisen kerran kiinni. Alkoi sopeutuminen uuteen. Se toi mukanaan paljon uutta ja ajattelin etten koskaan kykene pitämään tätä uutta taloa kotinamme. Lapset kuitenkin olivat tyytyväisiä ja onnellisia. Heidän takiaan yritin.

Kaikki tuntui kuitenkin menevän alamäkeä. Tuntui etten pääse sairaudestani ikinä. Aina kun olin päässyt vähän ylöspäin, sattui jotain mikä vei taas alas. Raha-asiat painoi, mies sairastui myös, vanhimman tytön kanssa alkoi psykologilla käynnit.. Elämä kulutti niin paljon.

Työssä jouduin tekemään suuria ratkaisuja, jotta pystyn edes vähän olemaan kiinni siinä. Tämä muutos oli järkevin tekoni aikoihin. Tuntui taas hyvältä. Ehkä tässä onkin toivetta siitä että jonain päivänä aurinko paistaa.

Mutta ei, olut tölkkejä kerääntyi kotiin, rahat hävisivät niin minulta kuin lapsiltakin. Iltaisin kun tulin töistä kotiin vastassa oli humalainen mies. Hän ei jaksanut meitä selvinpäin. Olimmeko oikesti niin kamalia. Onneksi minulla oli aivan parhaat ystävät ja työtoverit sekä äiti. Olin rehellinen kaikille toisin kuin mieheni. Valheita valheiden perään. Puhuuko hän enää mistään totta. Nyt sattui myös jotain kamalaa. Lapset olivat joutuneet tilanteeseen jossa heidän ei pitäisi olla. He paikkasivat omaa isäänsä kun isä oli viillellyt itseään. Ja taas.. Olemme siinä tilanteessa että pakkaan mieheni tavaroita. Olen niin väsynyt ja raivoissani. Tämä on sitten se viimeinen kerta. Muiden ongelmien keskellä en jaksa enää käydä tätä läpi.

Hetken päästä huomasin että meillä oli hyvä olla. Pystyin antamaan lapsille turvallisen kodin jossa on paljon rakkautta. Vaikka ero tuntuikin kovin ahdistavalta niin kaikki muu tuntui hyvältä. Ikävöin kuitenkin miestäni. Pienen eron jälkeen olimme paljon yhdessä. Läheisyys tuntui taas niin hyvältä. Meillä kaikilla oli niin hyvä olla. Joten mieheni tuli takaisin kotiin.

Otimme kaikki avut vastaan joita saimme. Pystyimme puhumaan jälleen asioista.

Tätä kesti hetken kunnes taas sama alkoi alusta, juominen, valehtelu, juomisen mukana tuomat ikävyydet… Nyt olin vahvempi. En ottanutkaan kaikkea omille harteilleni.

Kaikki päättyi siihen kun vietimme aivan ihanaa päivää. Syksyinen pimeä ilta, kynttilät ja palju. Miten ihanaa voikaan olla. Hyvillä mielin lillumme lasten kanssa paljussa kun kuulemme auton lähtevän. Hetkinen, sehän on mieheni. Ei voi olla sillä hän on jo juonut. Kyllä se oli hän. Piti saada lisää olutta.. Tunteeni ottaa vallan enkä pysty enää nauttimaan. Se paljuilu loppui siihen. Menemme tyttöjen kanssa sisälle. Tytöt ovat käymässä nukkumaan, joten päätän mennä keskustelemaan mieheni kanssa tapahtuneista asioista.

Kaikki ei mene niinkuin olin kuvitellut. Huomaan makaavani maassa ja anelen että pääsisin pois. ”Päästä irti” huudan ja huudan. Luulen kuolevani tähän kunnes jostain syystä pääsenkin pois. Äkkiä sisälle ja avaimet pois ovesta. Vanhin tyttöni itkee hysteerisenä.. Hän oli paikalla…

Tähän päättyi yhteinen taival..

Nyt yritän yksin koota tätä palapeliä. Hoidan omaa masennustani, yritän huolehtia lasten hyvinvoinnista ja heidän tarvitsemista tukitoimista, asun yhä samassa kodissa ja yritän yksin huolehtia sekä arjen asioista että talousasioista. Tapahtuneesta on kulunut niin pieni aika etten ole vielä päässyt asioista yli. Tunteet heittelee laidasta laitaan. Kuinka jaksan tämän kaiken? Onneksi saan paljon ulkopuolista apua, mutta on tämä silti raskasta.

Yritän nauttia pienistäkin asioista, vaikka päässäni onkin suuri sekamelska. On päiviä kun en jaksaisi ylös nousta. Kaikki ahdistaa, on paha olla, on yksinäinen…

Ehkä tämä jonain päivänä on parempaa? Ehkä saan vielä onnellisen elämän. Voiko elämäni jatkua loputtomiin näin epäonnisena? En tiedä, mutta ainakin olen hengissä…

Näihin kysymyksiin on hyvä lopettaa..

Lupaan, näin pitkää kirjoitusta ei enää tule. Lähti vähän lapasista tämä lyhyt selostus elämästäni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *